Elämää köyhyydessä ilman köyhyyttä

 Inhimillisyys, sanana hieno ja hyvin monella tavoiteltava elämän asenteen/aatteen osa. Oikeammin lähes jokaisella. Siitä huolimatta voimme pahoin ja elämme toistemme epätoivosta päivittäin.  Hieman jos tätäkin asiaa alkaa käänteleen ja miettimään, niin maailma jossa nyt elämme on sairas. Ei sairas sen vuoksi että ihmiset suoranaisesti tekisivät sairaita asioita, vaan sen vuoksi että olemme kadottaneet kyvyn asettua toisen rooliin. Tai en minä tiedä onko tuota taitoa koskaan edes ollutkaan, mutta sellainen tästä nykyajasta selkeästi puuttuu tai se on hälventynyt. En jaksa uskoa että pula-aikana olisi esim. ollut samanlaisia ongelmia mitä meillä on tänä päivänä? Toisekseen sota-ajatkin sen näyttivät että silloin ihmiset vielä osasivat puhaltaa yhteen hiileen.  En halua haikailla menneisyyteen, mutta hieman on haikeutta silmissä kun sinne katselen. Ehkä se on tämä inhimillisyyden kadotus mikä sitten tästä nykyajasta tekee tällaisen vaikeasti omaksuttavan ja haastavan? Hiema...

Tullut tuossa ihmeteltyä monesti, että millaisinahan ihmiset näkevät itsensä? Sinällään joo ihan helpohko kysymys, mutta kyllähän tuota nyt tämäkin maailma kantaa ihmisiä, joiden oman itsensä näkeminen olisi ihan rahanarvoista tietoa? Sinällään merkityksetöntä, mutta ajatusleikkinä erittäin mielenkiintoinen. Tätähän voisi peilata hieman syvemmällekkin? Ihmisyys, ihmiset, minä, sinä, me..... Kaikki kauniita sanoja ja toistuvat jokapäiväisessä elämässä jokaisella? Tai varmasti vähintään jokin noista osuu kohdalle? Hieman kun vielä käännellään, niin liekköhän me päästäisiin tyytyväisyyteen? Tai no eikait me tyytyväisiä voida olla, kun kehitys loppuu tyytyväistyyteen ja sitähän eivät kaikkia halua? Vai voisimmeko sittenkin? Tarviiko tässäkin kohtaa kysyä muilta? Vai voisimmeko vain katsoa peiliin? Oman itsensä näkeminen on vaikeaa. Liekköhän tuota osaa oikein kukaan? Tai voisimmekohan nähdä itsemme ihan sellaisina kuin satumme olemaan, jos oikein yritämme? Ja olemmeko sellaisia kuin haluam...